Kasviasianainen 

Kasvien ja ihmisten välinen suhde on aina kiehtonut apulaisprofessori Leena Hämet-Ahtia. Eläkkeellä ollessaan hän on alkanut perehtyä perinnekasveihin ja innostaa harrastajia kokeilemaan ja vaalimaan näitä kestäviä ja helppohoitoisia lajeja ja lajikkeita.

Teksti Liisa Häkli ----Kuva Jakke Nikkarinen / Studio Skaala

Emerita apulaisprofessori Leena Hämet-Ahti sai sysäyksen kasvitieteilijän uralleen lapsuudessaan varsin erikoiselta taholta: sotien aikana kotipaikkakunnallaan Kuusamossa olleilta saksalaisilta sotilailta – tai ennemminkin heidän hevosiltaan ja muuleiltaan. Niille saksalaiset nimittäin toivat rehua Keski-Euroopan itäosista valloittamiltaan alueilta, ja sen mukana seudulle kulkeutui lukuisia kasveja. Ja niitä Leena Hämet-Ahti ahkerana luonnossa liikkujana alkoi innolla selvittää.

Pian nuorelle kasviharrastajalle selvisi, että osa lajeista oli sellaisia, joita oli turha kotimaisista kasvioista etsiä. Ne olivat uusia kasveja paitsi Kuusamossa, myös koko Suomessa.

– Näiden sotatulokkaiden myötä kiinnostuin kasvien ja ihmisten välisestä suhteesta. Tajusin, että kasvit kulkeutuvat joko tahallisesti tai tahattomasti ihmisten mukana.

Havainnosta alkanut kiinnostus on säilynyt läpi Leena Hämet-Ahdin elämän, hän kutsuu sitä ”kasvitieteen lempilapsekseen”. Työurallaan hänen mielenkiintonsa kohdistui luonnonkasveihin ja puuvartisiin lajeihin, mutta nyt eläkevuosina niiden rinnalle ovat tulleet perinnekasvit, etenkin perennat.

Syy tähän on perinnekasviprojektissa, joka käynnistyi Helsingin Herttoniemen siirtolapuutarhassa pari vuotta sitten. Siinä Leena Hämet-Ahti on ollut mukana tunnistamassa 1930-luvulla perustetun alueen kasveja. Tarkoitus on auttaa pihojen omistajia löytämään nimet omille kasveilleen ja samalla opastaa heitä vaalimaan vanhoja perinnekasveja.

Alueelta on tähän saakka löytynyt toistasataa lajia, ja niitä on alettu koota Internetiin (siirtolapuutarhat.net/herttoniemi/perinneprojekti.html) kuvineen ja Leena Hämet-Ahdin kirjoittamine kasvikuvauksineen, alkuperäisine kasvupaikkatietoineen ja kasvatusohjeineen.

Muutamassa vuodessa apulaisprofessorista on tullut uuttera perinnekasvien puolestapuhuja, ovathan ne pitkälle jalostettuihin sukulaisiinsa nähden kestävämpiä ja helppohoitoisempia. Mutta minkään tiukkapipoisen perinnekasviluettelon laatijaa hänestä ei saa tekemälläkään. Eikä hän siihen kannusta ketään muutakaan.

– Perinteisten kasvien kanssa täytyy olla hyvin vapaamielinen. Emme voi tehdä listaa lajeista, jotka joko ovat tai eivät ole perinnekasveja. Jokaisella on niistä omanlaisensa, perinteisiin ja kotiseutuun sidottu mielipide, hän painottaa.

Leena Hämet-Ahti myös muistuttaa, että perinnekasvit ovat tärkeä osa puutarha- ja kulttuurihistoriaamme ja jo pelkästään siksi kunnioituksen arvoisia. Ne eivät kuitenkaan saisi olla ainoita käyttämiämme kasveja; puutarhoissa ja puistoissa pitäisi olla kerrostumia eri aikakausilta.

– Samalla tavalla kuin kodeissa käytetään eri-ikäisiä huonekaluja, myös puutarhoissa olisi hyvä olla uusia ja vanhoja kasvilajeja. En ollenkaan suosi sellaista, että jossakin on vain vanhaa tai jotain tiettyä aikakautta. Tai sitä, että pihoilta on hävitetty kaikki vanhat kasvit.

  Nykypäivänä kotipuutarhurille on tarjolla enemmän kasveja kuin koskaan aiemmin. Ne ovat tämän ajan kerrostumaa – jos jäävät jälkipolville nähtäväksi. Maailman eri kasvillisuusvyöhykkeitä laajalti tutkinut Leena Hämet-Ahti on nimittäin huolissaan Keski-Euroopasta alati kasvavana virtana tuotavasta kasvimateriaalista. Ne ovat usein peräisin liian mereisiltä ja liian lämpimiltä seuduilta eivätkä hevin selviä kasveille hyvin stressaavassa väli-ilmastossamme, jossa on niin mantereisen kuin mereisenkin ilmaston piirteitä.

– Alkuperä on ratkaisevan tärkeää puuvartisten kasvien menestymiselle. Tänne tuotujen lajien täytyy olla kotoisin ilmastollisesti samankaltaisilta alueilta. Perennojen kanssa alkuperällä ei ole niin väliä, nehän ovat talvet lumen alla suojassa.

Jos puutarhassaan haluaa välttyä turhalta kyynelten vuodatukselta, kehottaa Leena Hämet-Ahti hankkimaan taimia kotimaiselta kasvattajalta tai lähialueilta, esimerkiksi Baltiasta. Sieltä meille on jo ennenkin osattu tuoda runsaasti kasveja.

– Esimerkiksi venäläiset hedelmäpuulajikkeet ovat aikoinaan tulleet Baltian kautta, Räävelistä, Riiasta ja eritoten Liivinmaalta. Ne ovat mantereisemmasta ilmastosta kuin Keski-Euroopan kasvit ja varmasti kestäviä.

Yhtenä Suomen puu- ja pensaskasvion kirjoittajista Leena Hämet-Ahdille selvisi 1980-luvun lopulla, että ihmiset eivät mielellään kerro, jos jokin kasvi ei ole heillä menestynyt. Kirjoittajat olisivat halunneet kasvien menestymiseroja selvittäessään tuoda esille myös negatiivisen tiedon, sen missä kasvi ei ole viihtynyt. Kasvitieteilijä on vakaasti sitä mieltä, että kasvin menehtyessä kotipuutarhurit liian helposti kuvittelevat tehneensä jonkun virheen.

– Kasvin kuolema on harvoin hoitajasta kiinni. Usein se on alun perinkin ollut väärä valinta. Ja vielä useammin syy on siinä, että me emme tiedä, mitä taimi on kokenut ennen myyntiin tuloa. Esimerkiksi kuivuminen on sille pahimpia stressejä.

– Taimien kasvattaminen on monimutkainen asia. Siinä ihmisten pitäisi ehdottomasti luottaa itseensä enemmän!

Lähde: Kotipuutarha-lehti Teksti: Liisa Häkli Kuvaaja: Jakke Nikkarinen / Studio Skaala