Otteita siirtolapuutarhan historiikistä

Rakkaalla lapsella on monta nimeä  "Kulosaari","Kulomaa","Herttoniemi","Herttuaniemi", "Hersikka",Herttika" Siinäpä nimikirjo, josta jokainen on aikanaan tarkoittanut sitä maata, jolla siirtolapuutarhamme sijaitsee. Kun kaupunki 1927 osti Kulomaan ja sinne perustettiin siirtolapuutarha, se nimettiin Herttoniemen siirtolapuutarhaksi. Herttoniemen ja Kulosaaren välinen salmi oli nimittäin maan kohoamisen myötä kasvanut umpeen. Kulomaa ei ollut vakiintunut kielenkäytössä, ja kun Kulosaari oli kaapattu Tupasaaren nimeksi, Herttoniemi tuntui sopivalta. Tästä herttaisesta onnelasta käyttävät vanhimmat asukkaat kauniisti kalskahtavaa nimeä Hertsikka. Tätä kirjoittaessa takana on tammikuu 2005, jolloin merivesi nousi ennätyksellisen korkealle ja piti päivän vallassaan Pionitien palstojen alaosia. Silloin oli helppo kuvitella, että oman mansikkamaan ja valkosipuliviljelmän paikalla on ennen ollut silloinen Kulosaaren ja Herttoniemen välinen salmi. Uudisrakentajan innostusta Herttoniemen siirtolapuutarhayhdistys perustettiin 1934. Kaupunki osoitti yhdistykselle noin seitsemän hehtaarin alueen kartanon peltomailta. Nykyisin koko pinta-alaksi mainitaan kymmenen hehtaaria. Palstojen osuus on lähes seitsemän hehtaaria. Palstoja muodostettiin 182. Niiden keskikoko oli 350 neliötä. Nykyisin koot vaihtelevat 300:sta 790 neliöön.  Kaupunginvaltuusto päätti, että palstoista tulee aiempia siirtolapuutarhoja suurempia, jotta omistajat voisivat käyttää niitä kesänviettopaikkoina ja asua majoissa. Mökeissä oli asuintilaa 13-18 neliötä. Avokuistin kanssa rakennuksen koko sai olla enintään 24 neliötä. Jo paljon ennen määräaikaa mökkipaikat merkittiin, ja kysyntä ylitti runsaasti tarjonnan. Paikka meren ja metsän äärellä tuntui ihanteelliselta. Kaikista palstoista allekirjoitettiin vuokrasopimukset ensimmäisenä kesänä, ja mökkejä valmistui tuolloin jo 120 palstalle. Ensimmäinen kesä oli rankaa uurastamista ja peltotyöt jäivät vielä toiselle sijalle. Talvikuukausina käytiin luennoilla, ja silloinkin odotettiin sormet syyhyten kevään tuloa ja omalle pihalle pääsemistä. Jokaiseen pihaan kuului romanttinen lehtimaja "pihasyreenistä. Vuokrasopimuksen määräyksiä luettiin" "Palsta on käytettävä yksinomaan puutarhana. palstaa ei saa aidata muuta kuin pensasaidalla, jonka korkeus ei saa ylittää 1,2 m..." Moiselle varoitukselle hymähdettiin, koska taimen taintakaan ei vielä ollut hankittu. Kaupungissa puistojen ja pihojen talventörröttäjät alkoivat kummasti  kiinnostaa. Niistähän sai siemeniä! Maalaisserkkujen ikkunanaluspenkit ja juhannusruusut nousivat uuteen arvoon. Kaupasta ostettiin vihannesmaan siemenet. Taimia hankittiin muiden joukossa Lepaalta ja Olssonin taimistolta, joihin järjestettiin retkiä.

Omaan saunaan Kesäsauna Oy perustettiin 1939. Saunan tontti oli vuokrattu kaupungilta. Sauna päätettiin tehdä August Roineen suunnitelmien mukaan, mutta talvisota keskeytti toteutuksen. Sauna valmistui seuraavana vuonna pitkälle talkoovoimin, vaikka varsinaisen rakentamisen suorittikin Sörnäs AB. Yhdistys sijoitti saunaan kymppitonnin. Osakkeita merkittiin 30 000 markalla ja loput 110 000 markkaa lainattiin.   Neljä vuotta myöhemmin löylyteltiin jo kuusi kertaa viikossa. Saunassa oli erikseen naisten ja miesten puolet. palkkalistoilla oli pesijöitä, lämmittäjä ja kassa. palveluksiaan tarjosivat myös hieroja ja kampaaja. kalle Viljamaa toimi saunan isännöitsijänä alusta siihen saakka, kun se siirtyi siirtolapuutarhayhdistykselle.    Saunalla oli kokoa ja näköä. kertalämmitteistä kiuasta lämmitettiin metrisillä haloilla, joita Matti Herlevin mukaan yksi kiukaallinen vei aina puoli kuutiota. herttonomit pitivät saunaa yhtenä kaupungin parhaista. Kylpijöitä tuli kauempaakin. Löylyt olivat hyvät, ja uimaan pääsi suoraan mereen. Uimaseura Kuhat kuten myös Kulosaaren uimarit vuokrasivat sitä talvikausiksi avantouimareilleen.   1940-luvulla sauna eli kulta-aikaa. Vuonna 1949 vihtoja kirjattiin myydyn neljätuhatta. Lisäksi myytiin pyyhkeitä ja virvokkeita. Suihkutkin saunaan tehtiin 1949. Saunakassa pursuili ja toimitsijoiksi palkatut olivat tyytyväisiä, kun pääsivät pula-aikana palkoille, vapaalipuille ja ilmaiskahveille. Rahaa jäi vielä lahjoitettavaksi siirtolapuutarhayhdistyksellekin.  1950-luvun puolivälin jälkeen kylpijät vähenivät ja katteet putosivat. Liekö johtunut siitä, että Itäväylän rakentaminen katkaisi saunatien. Antero Nevajan mukaan kylpijät loikkivat saunalle, joskus henkensä kaupalla liikenteen keskellä. Liisa Vaappi kertoo, että saunalle käveltiin maantien yli uimapuvussa kylpypyyhe kainalossa.   Kipparlahden uimarantakin yritettiin saada kuntoon pitkän alennustilan jälkeen. Yhdistyksen jäsen, kaupunginvaltuutettu Maija Anttila ja joukko muita valtuutettuja teki 1992 kaupungille aloitteen uimarannan kunnostamisesta. Liikuntalautakunta ei harmiksemme pitänyt perusteltuna uimarannan kunnostamista venesataman naapuriin.   Alkuaikoina hiekkapohjainen, puhdas uimaranta houkutteli runsain määrin puutarhan väkeä ja etenkin sunnuntaisin muitakin kaupunkilaisia. 25 metrin radat ja ponnahduslauta olivat tiiviissä käytössä. Kaupungin uimaopettaja piti rannassa uimakoulua. Ainakin pojilla oli tapana hypätä kalliolta suoraan mereen. Pudotus oli mitattu 11,5 metriksi. " Kun otti vähän matkaa vauhtia, pääsi hyvin veteen. Vettä oli neljä, viisi metriä", yksi tuon ajan pojista kertoo.  1950-luvun alussa valmistunut Paasivaaran margariinitehdas alkoi kuitenkin juoksuttaa poistoputkea pitkin jäterasvoja suoraan mereen. Yhdistys valitti rasvapäästöistä, mutta vastaus kuului:" Se on puhdas rasvaa, ei se vahingoita." Uiminen omalla ( virallisesti kaupungin ) uimarannalla kävi pian mahdottomaksi. Sitten paikalle olikin helppo perustaa venesatama.